Aina silloin tällöin törmäämme oppilaisiin, joiden koulupolku on ollut monimutkainen. Koulun vaihtoja on takana lukuisia ja kotikuntiakin useampia. Jossain vaiheessa sosiaalitoimen perhepalvelut eivät ole enää riittäneet ja lapsi on sijoitettu perheeseen tai perhekotiin. Myöhemmin ehkä vielä nuorisokotiin tai vaativan laitoshoidon yksikköön.

Yläkoululaisella tämä kaikki huolenpidon rumba saattaa tarkoittaa toistakymmentä eri koulua ja yhtä monia uusia aikuisia. Meidän koulun surullinen ennätys on 20 koulua. Me olimme se k a h d e s k y m m e n e s . Oppilas opiskeli meillä osasto-opetuksessa sairaalassa potilaana olemisensa ajan. Meiltä tie vei sitten vielä eteenpäin.

Yksi tämän syksyn huolestuttavista uutisoinneista on ollut vaativaa laitoshoitoa tarjoavien yksiköiden luupin alle päätyneet toimintatavat, epäillyt väärinkäytökset sekä rajoista ja rajoittamisesta puhuminen. Kuka saa tehdä mitä, millä oikeudella ja miten pitkään. Toimilupiakin on jo evätty ja huomautuksista olemme saaneet mediassa lukea.

Minua on häirinnyt se pieni raja, joka helposti ylittyy ryskyen. Jos ei tunne viitekehyksen lasten ja nuorten aikuisiin pettymisen kierteen problematiikkaa, saatetaan liian helposti päätyä sosiaalipornon puolelle.

On lapsia, jotka ovat eläneet vanhemmuuden reunalla tai vähäisellä aikuisten huomiolla.

On lapsia, jotka eivät ole oppineet käymään koulua eivätkä ymmärrä mitä tarkoittaa turvalliset rajat.

On lapsia, jotka ovat loputtoman väsyneitä jälleen uuden aikuisen empaattiseen hyminään: ”Mitä sulle kuuluu?”

Nämä lapset haastavat aikuiset. Nämä lapset haastavat rajat. Nämä lapset toimivat omin päin, koska keneenkään aikuiseen ei voi luottaa. Nämä lapset ovat jo löytäneet itsehoitokeinoja, joilla pahaa oloa saa tuonnemmaksi.

Vaativan lastensuojelun piirissä on vaativia ja tarvitsevia lapsia ja nuoria. He tarvitsevat erityisen sinnikkäitä ja kasvatuspsykologisen osaamisen omaavia, tervejärkisiä ammattilaisia. Ammattilaiset tarvitsevat samaan suuntaa toimivia kollegoita, esimiehiä, kuntien sosiaalityöntekijöitä ja lasten- ja nuorisopsykiatrian vastuutyöntekijöitä.

Pelkään, että tämän syksyn uutisointi pelottaa kasvatushaasteiden kanssa painiskelevia perheitä karttamaan sosiaalipuolen palveluita. Vanhemmat voivat ajatella uskaltaako perhetyötäkään aloittaa, jos lapseni kohta repäistään kamalaan lastensuojeluyksikköön.

Pelkään myös, että reippaasti lisääntyneet lastensuojelun sijoitukset alkavat sakata, kun työntekijät kaikkoavat alan huonoa mainetta. Mitä sitten tapahtuu? Kaikki ei mahdu steissille…

Vaativaa lastensuojelutyötä tekevien ammattilaisten arvostus on minulla huipussaan. Minun sankareitani ovat ne ammattilaiset, jotka kaikesta lapsen historiasta huolimatta jaksavat uskoa hänestä hyvää. Jaksavat välittää niin paljon, etteivät anna lapsen tehdä pahaa itselleen tai toisille. Jaksavat rakastaa lapset ehjiksi.

Syyshuolissaan,

Mika Saatsi, sairaalareksi

Lisää kommentti