Sairaalaopetus vie mukanaan. Sinä joko tykkäät työn imusta, rakastat haasteita, haastavuutta ja aitoa monialaista työtä – tai sitten huomaat pian, ettei tämä olekaan sinun juttusi.

Oppilaiden moninaiset vaikeudet koulutyössä ja elämänvaiheissaan vaativat sairaalaopetukselta innovatiivisuutta, maalaisjärkeä, dialogia ja työnjakamisen rakenteita sekä lehmän hermoja. Lastentautien kentällä ollaan usein isojen, jopa elämän ja kuoleman kysymysten äärellä. Silloin korostuu koulunkäynnin merkitys tavallisuuteen ohjaavana ikäryhmälle kuuluvan oppioikeutena. Samoin omien voimavarojen mukainen opiskelu tuo sairastavan päähän muutakin ajateltavaa hoitotoimenpiteiden keskellä.

 

Sairaalaopetuksen pedagogiset haasteet liittyvät oppilaiden moninaiseen vaikeuksien väriviukaan sekä diagnostisessa mielessä että kognitiivisessa pystyvyydessä. Toisin sanoen oppilaat voivat olla pikakiitäjiä tai syrjäänvetäytyviä ja toisaalta huippulahjakkaita tai suurissa oppimisen pulmissa. Ja tietenkin kaikkea siitä väliltä. Ei ole olemassa tavallista sairaalaopetuksen oppilasta.

 

Meillä sairaalaopetuksessa on kuitenkin katto korkealla ja seinät vieläkin leveämmällä. – Fyysiset tilatkin toki on mahdollista rakentaa mahdollisimman ärsykevapaaksi ja kaiuttomiksi, mutta seinien sisällä tapahtuva toiminta on kuitenkin huomattavasti merkityksellisempää. Se on sitä sairaalaopetuksen ja kuntouttavan pedagogiikan ydintä. Kohtaamisten toimintakulttuuria.

 

Sairaalaopetus on syntynyt sairaalajärjestelmän sisälle. Vuoteen 1985 sairaalakoulut olivat nimensä mukaisesti sairaalan kouluja. Vuoden 85 jälkeen päädyttiin kunnallisen opetustoimen piiriin. Sairaalan sijaintikuntien opetuksen järjestämisvastuu toi tärkeän pedagogisen viitekehyksen jo syntyneen erikoissairaanhoidon rakenteellisen yhteyden rinnalle.

Emme ole enää osa sairaalahierakiaa, mutta kuitenkin tärkeä osa erikoissairaanhoidon kokonaisrakenteita.

 

Jokaisella sairaalaopetusyksiköllä tai sairaalakoululla on oma historiansa yhteistyössä erikoissairaanhoidon rakenteisiin ja toisaalta kotikunnan tai –kaupungin opetuksen verkostoihin.

 

Kun kaksi organisaatiota kohtaa, kohtaavat myös yhteistyön mahdollisuudet ja uhat. Sairaalaopetus on syntynyt erikoissairaanhoidon sisälle ja hoidon rakenteiden määrittelemänä olemme ottaneet ensimmäiset, tärkeät lapsuusvaiheen askeleemme.

 

Jos toimisimme täysin erillämme toinen toisistamme, ilman yhteisiä rakenteita, emme saisi niin hyviä tuloksia. Emme pedagogisessa, emmekä hoidollisessa mielessä. Siksi on tärkeää, että yhteistyön kehät leikkaavat toisensa sopivasti.

 

Olen itse usein sanonut, etten anna henkilökunnalleni lupaa neuvoa ja päteä lasten lääkitystä suunniteltaessa, enkä myöskään suostu ottamaan vastaan pedagogisia neuvoja hoidosta vastaavalta lääkäriltä matematiikan tai kuvataiteen opettamisen suhteen.

 

Erilaiset professiot ja erilaiset tulokulmat antavat sen vahvuuden mikä meillä sairaalaopetuksen ja erikoissairaanhoidon yhteistyössä useasti on. Lapsen päässä ei ole erillistä koulu- eikä hoitokohtaa. Yleensä tavoitteet ovat samansuuntaisia. Ennen kaikkea silloin, kun lapsella on massiivisia, erityisen vaativia koulunkäynnin ja kasvun haasteita. Pyrimme voittamaan vaikeudet ja suuntaamaan jatko-opintoihin, aikuisuuteen ja tavalliseen ihmisyyteen; pärjäämään itsensä ja toistenkin kanssa.

 

Kun käynnistimme aikanaan Tuusulan Kellokoskella vaikeasti oireilevien lasten ja nuorten osastoa sairaalaopetuksineen, kaikki tämä tuli hyvin konkreettisena eteemme. Meidän opetustiimistämme tuli selkeästi osa osasto B19:n hoitotiimiä ja yhteisten rakenteiden luominen, arviointi ja korjaaminenkin, oli tärkeä osa tuota kokonaisuutta.

 

Myöhemmin tästä tuli osa onnistuneen arjen pyörittämisen edellytyksiä.  Puhutaan yhdessä, vaihdetaan näkemyksiä, tehdään suunnitelmia, tuetaan lasta ja huoltajia yhdessä samaan suuntaan.

 

Sairaalassa koulua käyvälle lapselle on merkityksellistä mahdollisuus oppilaan rooliin, potilaan roolin rinnalla. Koulu on ikkuna tavallisuuteen, normaaliuden saareke sairaalahoidon arjessa. Näiden eri roolien korostaminen antaa lapselle mahdollisuuden oppia niitä monesti oppimatta jääneitä koululaisen taitoja, saada positiivisia itsetuntemuksen ja onnistumisen kokemuksia kuten vertaisikätoverit tavallisissa kouluissa.

 

Parhaimmillaan hoitoyhteistyö voi korostua yhteisissä teemapäivissä tai retkissä, sairaala- ja sairaalakouluympäristön tuolla puolen – maailmassa. Pahinta mitä tällä vaativan erityisen tuen jäävuoren huipulla voimme tehdä on se, että norsunluutorniudumme ja unohdamme ympäristön, josta oppilas tulee ja minne hän menee.

 

Kun ovet ovat lukossa, on omat toimintatavat oltava tiptop-kunnossa sekä lasten kanssa työskentelyssä että nivelvaiheiden siltaamisessa lapsen palatessa perustasolle. Kaikilla vaativan erityisen tuen koululaisen kanssa työskentelevistä pitää olla mahdollisuus kokonaisnäkemykseen yhdessä huoltajien kanssa.

 

Vain hyvällä yhteistyöllä saamme hyviä tuloksia, niin opetuksessa kuin hoidossakin. Siksi sairaalaopetuksen ja erikoissairaanhoidon nivelvaihetyön merkitystä ei ikinä voi liikaa korostaa. Huoltajien mukana oleminen ja kuulluksi tuleminen ovat tärkeä osa onnistunutta hoito- ja sairaalakoulujaksoa.

 

Jotta sairaalakoulu voisi toimia vastuullisena osaamiskeskustoimintaa tarjoavana yksikkönä, pitää yhteinen kuva opetuksen järjestäjän kanssa olla kirkas. Osaamiskeskustoiminta, vaikkapa tukijaksoineen ja konsultaatiorakenteineen tulee olla yhdessä suunniteltua ja oppilaaksiottoalueen kaikkien kuntien kanssa perustellusti tietoista. Uudet toimintamuodot ja niiden merkitys pitää pystyä perustelemaan ja toimintaa kriittisestikin arvioimaan.

 

Kovin usein itketään monella rintamalla resurssien vähyyttä ja todetaan, että kyllähän me tehtäis, jos olis sitä ja tätä ja tuota…

 

Kehittämistoiminta ei ole päähänpistojen toteuttamista eikä oman kompetenssin todistelua. Vaativan erityisen tuen kentässä kaiken kehittämistoiminnan tulee hyödyttää oppilasta ja koko perhettä sekä ympärillä toimivia ammattilaisia. Jos ammattilaiset uupuvat vaativan oppilaan ympärillä, eivätkä kestä lapsen ja / tai perheen oireilua, eivät he voi auttaa.

 

Meidän viitekehyksessämme asia on kansantaloudellisesti kovin vakava, koska olemme kuitenkin jo osin syrjäytymisen rajamailla. Kuka ja ketkä kantavat vastuun, jos ammattilaiset näillä viimeisen kääntöpaikan tienoilla putoilevat?

 

Millaisia tarinoita kuulemme aikuiseksi kasvaneista vaativan erityisen tuen oppilaista, jos emme ole pärjänneet ja jaksaneet sinnikkäästi yrittää kurssia kääntää kohti toivottua tulevaisuutta?

 

Valtakunnan tasolla vaativan erityisen tuen teema on ilahduttavasti ollut fokuksessa viimeisten vuosien aikana. Opetus- ja kulttuuriministeriön Vaativan erityisen tuen kehittämisryhmä laati 12 kehittämisehdotusta sisältäneen kehittämisraportin, jossa lisäksi otettiin kantaa mm. mystiseen ja määrittelemättömään koulukuntoisuus-termiin. Tuon koulukuntoisuuden osalta päätettiin ohjata keskustelua koulunkäyntikyvyn ja sen määrittelemisen suuntaan.

 

Muistetaanpa ohjata kaikkia heittämään koulukuntoisuus-käsite roskakoriin! Tilalle siis koulunkäyntikyky ja arvioitavaksi myös ne pedagogiset ja oppilashuollolliset toimenpiteet, jotka ovat olleet toimintatapoina käytössä.

 

Vaativan erityisen tuen kehittämistyön seuraavat askeleet on otettu tänä vuonna, kun Suomessa on aloitettu 5 yliopistosairaalan ympärille kasaamaan alueellisia VIP-verkostoja. Sairaalaopetuksella on oma roolinsa tässäkin työssä. Tavoite on tärkeä ja matka pitkä, mutta kovin järkevää meidän on olla mukana kehittämässä uusia konsultaation, koulutuksen ja työn jakamisen muotoja.

 

Uudistuvalle sairaalaopetukselle on tärkeää tehdä näkyväksi sitä hyvää, arvokasta ja yksittäisten lasten kannalta elintärkeää perustyötä, mitä vuosikaudet sairaalakouluissa on tehty. Yhtälailla tärkeää on olla mukana vaativan erityisen tuen verkostoissa kuulemassa muiden huippuammattilaisten ajatuksia ja kokemuksia vaativan erityisen tuen kentällä tapahtuvasta hyvästä työstä.

 

Työn haastavuudesta tai vaativuudesta ei kannata kilpailla. Vaativan erityisen tuen kehittämisryhmä arvioi viitekehyksen oppilasmäärän olevan noin 10 000 oppilasta vuodessa. Sairaalaopetuksessa näistä oppilaista on samanaikaisesti keskimäärin 900 oppilasta, absoluuttisesti tietysti vuodessa enemmän, koska rotaatiota ja pyöröovi-ilmiötä on erityisesti osasto-opetuksessa hoitoaikojen lyhentymisen takia runsaasti.

 

Fakta on, että niin lähikouluissa, luokkamuotoisessa erityisopetuksessa kuin täällä pyramidin huipulla, sairaalaopetuksessa – siis kaikilla tasoilla – käy koulua näitä VIP-oppilaita eli vaativan erityisen tuen oppilaita. ”Kenellä on haastavimmat ja vaikeimmat oppilaat” –kilpailua ei ole tarpeen eikä järkevää käydä. Se ei hyödytä ketään.

 

Sitä tarpeellisempaa on käydä dialogia kaikista niistä hyvistä ja onnistuneista toimintamalleista, joilla voimme tukea näitä oppilaita ja heidän huoltajiaan mutkaisella ja välistä liukkaaksi käyneellä koulupolulla. Konsultaatiosta on perustasolla huutava pula ja siihen meidänkin pitäisi pystyä osaltamme vastaamaan. Yhteistyötä tarvitaan ja sitä pitää opetella.

 

Sairaalaopetuksella ei valitettavasti ole takataskussaan mitään temppuja tai kikkoja, jolla ongelmat saadaan haihtumaan iäksi ja koulunkäyntiura kerralla sujuvaan laskettelukuosiin. Pikavoittoja ei ole otettavissa, kun latu on ollut ummessa jo useita vuosia ja koululaisen taidot eivät ole päässeet kehittymään.

 

Mutta meillä on vuosikymmenten aikana kertynyttä tekemisen traditiota, kohtaamisen osaamista, jakamisen voiman ymmärtämistä ja haastavissa tilanteissa marinoituneita toimintakulttuurin tarinoita, joista itse ammennamme jaksamisen ja työn ilon vaikeinakin hetkinä.

 

Tiedämme sen, että jos oma ammattilaisuus meinaa rakoilla, työtoveri tulee apuun. Meillä on tuntosarvet ja kaikuluotaimet, joita kärsivällisesti ja johdonmukaisesti jaksamme käyttää lapsen parhaaksi.

 

Meillä on ymmärrystä siihen, että vahvuuden päälle voidaan rakentaa. Tiedämme myös, että käyttäytymistä voi oppia. Ja vielä paremmin silloin, kun lapsi tietää sen mikä on toivottu käytös.

 

Ymmärrämme missä kohtaa huumori laukaisee jännityksen ja vaikean tilanteen ja sen lisäksi osaamme nauraa itsellemme.

 

Sairaalaopetuksen silmin voimme auttaa jumiin menneitä verkostoja lapsen asioissa eteenpäin. Osaamme ehkä huomata ja vähintäänkin kysyä sellaisia kysymyksiä, jotka saavat tilannetta eteenpäin. Vahvistamaan olemassa olevia verkostoja sellaisiksi, että vaativan erityisen tuen oppilaatkin voivat pärjätä osana lähikouluopetusta.

 

Kaiken tämän vuoksi sairaalaopetuksen on viisasta olla vaativan erityisen tuen VIP-verkostotyössä mukana. Lapsen parhaaksi.

 

Erikoissairaanhoidon murros ja avohoitoideologia ovat muuttaneet myös sairaalaopetuksen roolia ja toimintatapoja. Avo-oppilaiden osuus on jo useana vuotena ylittänyt osasto-opetuksen oppilaiden määrän. Omassa kehittämistyössämme olemme joutuneet osin kulkemaan erikoissairaanhoidon murrosten jälkiä pitkin ja välillä oma kehittämistyömme on ollut mukautumista erikoissairaanhoidon muutoksiin.

 

Yhteistyölle on jatkossakin käyttöä. En usko kehittämistyöhön, mitä tehdään erillään muista toimijoista. Uskon tasavertaiseen huippuammattilaisten yhteistyöhön, jossa puhalletaan samaan nuotioon. Toivon, että erikoissairaanhoidon suurimmat murrokset alkaisivat kohta olla takana ja voisimme yhdessä, VIP-verkostonkin kautta, saada entistä parempia palveluita tärkeille oppilaillemme. LAPE-työskentely on tästä parhaimmillaan onnistunut esimerkki.

 

Oulun sairaalaopetus juhlii tänään 40 toimintavuotta. Tiedän, ettette ole jääneet elämään historiaanne, vaan kehitätte omaa toimintaanne entistä enemmän alueenne tarpeita vastaavaksi.

 

Olkoon yhteistyönne hedelmällistä tärkeimmissä verkostoissanne Oulun ja alueen kuntien kanssa sekä yhteistyönne kahdensuuntaista erikoissairaanhoidon kanssa.

 

Näin toimien tulette jatkossakin tekemään lähtemättömiä vaikutuksia oppilaiden koulupoluilla. Niitä vaikutuksia, jotka ohjaavat lapsen kohti tavallisuutta, ymmärrystä omasta kyvykkyydestä ja lahjakkuudesta – ihmisarvoiseen ja hyvään elämään.

 

Sydämelliset onnittelut ja monia armorikkaita vuosia koko sairaalaopetusverkoston puolesta Teille Tiernan koulun sairaalaopetusväki tänä syksyisenä juhlapäivänänne!

 

Mika Saatsi, sairaalareksi

Puhe Oulun sairaalaopetuksen 40-vuotisjuhlissa 28.9.2018

Kommentit (87)

Niina Ekqvist kirjoitti 28.9.2018

Hyvä Mika, tuota ei voisi mielestäni paremmin ilmaista. Ylpeänä mutta nöyränä eteenpäin hyvää työtämme tehden. Tämä ei ole kilpailua vaan lapsi/nuori keskiössä hyvien ratkaisujen etsimistä ja hankittujen rakenteiden kehittämistä. Onnittelut Oululaisille ja onnittelut koko sairaalakouluväelle.

Lisää kommentti