Olen iloinen siitä, että tänä lukuvuonna minulla on ollut mahdollisuus vierailla ja kouluttaa useassa kunnassa ja koulussa psyykkisesti oireilevan oppilaan opetuksen teemasta. Psyykkinen oireilu puhututtaa ja hereillä olevat pomot osaavat etsiä konkreettista koulutusta omille työntekijöilleen.

 

Suomen kouluissa on paljon osaamista ja hyvää tahtoa vastata kaikenlaisiin haasteisiin uuden opetussuunnitelman ja aikamme erityispiirteiden sekä ulkoa tulevien toiveiden ristitulessa. Erityisesti luokan- ja aineenopettajat kaipaavat tukea ja ymmärrystä kaikenlaisten erilaisten oppilaiden kohtaamiseen ja sytykkeitä koulun ammatilliseen keskusteluun.

Kouluttajan näkökulmasta olen pitänyt antoisimpana juuri tälle tavallisten opettajien joukolle puhumista. Heiltä tulee myös parhaiten kiteytyneet kysymykset ja arjen huomiot haastavien oppilaiden kanssa työskentelystä. Onhan turha yrittää viisastella vaikkapa 150 oppilasta viikossa opettavan uskonnonopettajan kysyessä, että: ”Mitenkäs ehdin jokaisen koulumme oppilaan kunnioittavasti kohtaamaan ja huolen huomioni eteenpäin viemään?” Haastavuudesta ei myöskään kannata kilpailla. Sitä riittää ajassamme riittävästi joka puolella Suomea, kaikilla tuen portailla.

 

Lopulta tärkeintä on se, millaisessa kunnossa koulun ja opetuksen järjestäjän omat rakenteet ovat. Opettajilla pitää olla turvallinen olo siitä, ettei jää vaikeissa tilanteissa yksin. Että kollegat tukevat, yhteisö kantaa ja systeemiset rakenteet oppilashuollossa ovat kunnossa. Ja että yksintekemisen koulukulttuuri on jo museoituna tai ainakin lujasti matkalla sinne.

 

Erityisopetuksen uudelleenjärjestelyt ovat haastaneet erityisopettajat ja samanaikaisopetuksen määrän kasvaminen on tuonut  lisää uudenlaista yhteistyön ja –suunnittelun tarvetta. Kaikki oppilaat eivät pärjää tuettuina yleisopetuksen ryhmissä ja oikean tasapainon löytäminen luokkamuotoisen(kin) erityisopetuksen määrässä ja laadussa aiheuttaa paljon porua sekä aiheellistakin huolta.

 

Tunnustaudun inkluusiomieheksi, mutta tiedän erityisluokkia tulevaisuudessakin tarvittavan. Kaikille yhteisessä koulussa pitää olla riittävän tukevia rakenteita, jotta marginaalisemmat ja oireilevimmatkin oppilaat saavat oikeanlaista opetusta. Me emme voi rakentaa melkein kaikille yhteistä koulua…

 

Lasten tukijaksojen pilotointi kevätlukukaudella 18 on nostanut myös paljon uusia ajatuksia pintaan. Meiltä löytyy pieni oppilasryhmä, joiden opetusjärjestelyissä on monia asioita jo kokeiltu ja oppilashuollon, lastensuojelun ja hoidon rakenteista tukea ja vastuunottoa toivottu. Heikko koulunkäyntikyky on voinut ohjata tekemään hyvin poikkeuksellisia koulunkäyntijärjestelyitä ja kovin lyhyitä koulupäiviä. Vaihtoehtoisesti koulua ei ole käyty kunnolla enää pitkään aikaan.

 

Kadonneesta oppimisen ilosta ja oppilaista, jotka eivät tunnista vahvuuksiaan olen eniten huolissani. Pedagogeina meidän pitäisi tehdä kaikkemme, jotta oppiminen mahdollistuisi. Pahimmillaan voi käydä niin, että unohdumme keskittymään vain käyttäytymisen haasteisiin ja palkkaamme henkilökohtaisen avustajan turvaamaan oppilaan ja oppilastovereiden koulupäivän. Samalla odottelemme, että jokin muu taho tekisi taikatempun ja hoitaisi asiat kuntoon.

 

Mitä haastavampi oppilas, sitä osaavamman erityisopettajan hän rinnalleen tarvitsisi. Oppimisen lukkojen kartoittaminen, todellisen osaamisen tason löytäminen ja vahvuuksien yhdessä etsiminen on reitti pois negatiivisuuden kehästä.

 

Kaikille yhteisessä koulussa on huomioitu koko henkilöstön osaamisen kehittäminen ja eniten tukea tarvitsevien oppilaiden erityisjärjestelyt on perusteltuja, moniammatillisesti suunniteltuja ja osaavimmalla mahdollisella henkilöstöllä toteutettuja. Kaikille yhteisessä koulussa yhteistyön rakenteita kehitetään säännöllisesti lastensuojelun ja eri hoitotahojen kanssa. Kaikille yhteisessä koulussa huoltajat tietävät mikä on hyvin ja miksi erityiset opetusjärjestelyt ovat perusteltuja.

 

Mika Saatsi, sairaalareksi

Lisää kommentti