Syyslukukauden viimeisinä viikkoina kouluissa vietetään joulujuhlia. Valmistetaan esityksiä, harjoitellaan, hiotaan ja jännitetään esiintymistä. Niin meilläkin. Jokainen vuosi on erilainen eikä juhlia tai ohjelmia erityisesti vertaa toisiinsa. Tämän vuoden joulujuhlan lähestyminen toi kuitenkin mieleen erään joulujuhlatarinan vuosien takaa.

Minulla oli musiikin ryhmässä hiljainen ja melko puhumaton poika. Soittimet eivät olleet kuluneet kovinkaan paljon peruskoulun aikana hänen käsissään eikä laulaminen puhumattomuuden vuoksi tullut kysymykseen. Yhteisten tuntien edetessä huomasin hänestä kehkeytyvän kelpo basistin. Rytmitajua oli sopivasti ja musiikintunneilla soittaminen vei uutta taitoa kivasti eteenpäin.

Joulujuhlat lähestyivät ja aloitettiin esiintymisestä puhuminen. Poika puisteli reilusti minulle päätään. En aio esiintyä. Puhuin hänet kuitenkin ympäri kenraaliharjoituksiin saakka osallistumaan treeneihin ja vannotin (kuten aina), etten pakota ikinä ketään esiintymään.

Kellokosken sairaalan juhlasalin lavalle kapuaminen oli liian kovalta tuntuva paikka. Ihmisten eteen hän ei halunnut mennä. Sovimme neuvottelun jälkeen erityisjärjestelyn, jossa tuoli tuli juhlasalin sivuverhon taakse siten, ettei hän näe koko salillista juhlaväkeä. Minä soitin vieressä. Tähän järjestelyyn hän suostui ja kenraaliharjoituskin meni pienen kriisin jälkeen hyvin.

Itse juhlassa esitys meni vielä paremmin. En muista minkä kappaleen soitimme, mutta isolla porukalla kappale kuulosti mainiolta – jokainen hoiti tonttinsa ja tuki toinen toistansa. Soitimme YHDESSÄ.

Juhlan jälkeen pojan vanhemmat tulivat herkistyneenä kiittämään juhlista. He olivat sattumalta päätyneet istumaan eteen vastakkaiselle puolen bassoa soittavaa poikaansa ja näkivät hänen esiintyvän. ”En minä tiennyt, että sinä osaat soittaa! Et ole puhunut mitään!” Äiti iloitsi ja kyynelehti. Koskaan aiemmin en ollut nähnyt pojalla niin isoa ja ylpeää, hiljaista hymyä. Hänestä tuli luottobasistini seuraavaankin juhlaan.

Sairaalakoulun lapset eivät ehkä ole niitä, jotka ovat tottuneet esiintymään ja onnistumaan juhlissa. Eivätkä heidän vanhempansa ehkä osin uskaltaneet tällaista toivoakaan, kun koulussa ja elämässä on ollut paljon kaikenlaista muuta huolehdittavana. Juuri siksi sairaalakoulussa on tärkeää viettää isoja juhlia esirippuineen ja juontajineen.

Kutsun tätä egobuustaukseksi. Muutaman minuutin onnistuneella esiintymishetkellä koulukaverien kanssa voi olla kauaskantoisempi merkitys, kun millään muulla koko lukuvuonna. Olen osa yhteisöä, olen osa bändiä, minulle taputetaan…

Joulujuhlat on huippuja. Niissä meidän on mahdollista kokea jotain taianomaista yhdessä.

Joulumielellä,

Mika Saatsi, sairaalareksi

Lisää kommentti