Koulujen arki näyttäytyy toisinaan konfliktikenttänä. Oppilaalla menee hermot opettajaan tai ohjaajaan, vaikeisiin ja tyhmiin tehtäviin, turhiin oppiaineisiin, oppilastoverin äänekkyyteen ja hiljaisuuteen tai johonkin muuhun määrittelemättömään. Ääni kohoaa ja paikallaolijat kuulevat kunniansa (tai kunniattomuutensa). Työvälineet, kirjat tai tuolit lentävät tai pahimmillaan halutaan satuttaa itseä tai toista paikallaolijaa.

Kukaan ei toivo konflikteja. Ne haastavat ammattilaisuuden ja koulun toimintakulttuurin. Miten minä toimin? Miten me toimimme? Olenko valmistautunut konflikteihin, tietääkö työryhmämme miten toimimme kriisitilanteissa? Miten selvittelemme jälkipyykin ja sovimme paluun arkeen sujuvaksi?

Vaativassa erityisopetuksessa konfliktit ovat usein arkipäivässä läsnä. Ei aina kaoottisina tilanteina, mutta usein pinnan alla kuplivana ja toisinaan herkästi syttyvänä ja joskus leiskuvanakin. Vaativa erityisopetus voidaan määritellä vaativaksi juuri tuon konfliktiriskin kautta. Rautaisen ammattilaisen taas tunnistaa siitä, että konfliktiriski tiedostetaan, toimintatavat on sovitut ja toisaalta jokaista oppilasta halutaan oppia tuntemaan koko ajan paremmin.

Minä näen konfliktit eteenpäinmenon turvaajina ja konfliktien purkamisen, sovittelun ja selvittelyn tärkeimpinä oppimistapahtumina vaikeasti oireilevan lapsen ja nuoren koulupolulla. Jos emme pysty opettamaan syy-seuraus –suhteita ja ohjaamaan toisiamme sopimiseen, on työmme hyödytöntä. Toisten ihmisten kanssa olemista on pakko harjoitella toisten ihmisten kanssa. Yksinään se on melkosen turhaa…

Ensimmäinen askel konfliktissa on turvata paikallaolijat. Aikuiset sopivat ”silmänrapäyksessä” miten toimitaan ja millaisia rooleja otetaan. Osa huolehtii niistä muista oppilasta, rauhoittelee ja pitää arjessa kiinni vaikka oven takana räiskyisi.

Selvittely tehdään rauhoittumisen jälkeen rauhallisessa tilassa. Oppilaan lisäksi paikalla on tilanteessa mukana ollut aikuinen ja tarvittaessa tukihenkilöitä. Syyttämisen sijaan haetaan syitä ja mietitään seurauksia.

Sopiminen on tärkeä osa arkeen palaamista. Riitoja ei voi jättää ilmaan. Sopimattomuus rakentaa juopia oppilaiden ja aikuisten kesken ja pahimmillaan railoja myös aikuisten kesken. Splittaaminen pitää saada pois ja puhuminen on parasta lääkettä siihen. Sopimisen ehtona pitää olla valmius sopimiseen. Aikuisen selvittelijän tehtävä on sanottaa tilanne valmiiksi ja maaperä otolliseksi. Konsensusta hakiessa korostuu aikuisen ammattitaito, kuuntelutaito ja oma asenne.

Joillekin anteeksipyytäminen voi olla äärimmäisen vaikeata. Jos kuitenkin halutaan sopia, tuo anteeksipyynnön viesti on sanotettava vaikkapa aikuisten toimesta. Puhumatonkin pystyy nyökkämään tai puistamaan päätä.

Sopimisen jälkeen tarvitaan vielä tärkeät taikasanat: ”Kun nyt olemme asian sopineet, pyyhimme pöydän emmekä palaa tähän asiaan enää. Tästä eteenpäin pyrimme kaikki toimimaan niin, ettei vastaavia tilanteita tulisi”.

Noihin sanoihin pitää muuten aikuisen itsekin oikeasti uskoa. Vaikka olisi jo aavistus siitä, että taidamme konflikteihin vielä tuonnempanakin päätyä…

”Puhtaan pöydän pedagogiaan” uskoen,

Mika – sairaalareksi

Lisää kommentti