On paljon ammatteja, joissa työn jäljen näkee heti. Pystyt saman tien toteamaan, että tuliko priimaa, kakkoslaatua vai laitetaanko kierrätykseen? Opetustyö ei ole helposti mitattavissa järkevillä määreillä. Suomessa perus- tai erityisopetusta ei onneksi pisteytetä eikä kouluja rankata tulostensa suhteessa. Kulmakunnilla (ja vauva.fi –palstalla) toki koulun hyvyys tai huonous tiedetään absoluuttisesti…

Vaativan erityisopetuksen vaikuttavuuden arviointi on vaikeinta. Kaikki toiminta ja kehittäminen pitää pystyä perustelemaan monella foorumilla ja monelle eri taholle. Euroja kaivataan ja eurot kiinnostavat.

Jokainen lapsi, jonka peruskoulu tulee suoritetuksi, on hurraahuudon arvoinen. Jokainen toiselle asteelle siirtynyt ja tutkinnon suorittanut samoin. Työelämään siirryttäessä aletaan maksaa veroina takaisin sitä mihin hyvinvointipalvelut, erikoissairaanhoito ja vaativa erityisopetus aiemmin nielivät rahaa. Jokainen työelämään päätynyt maksaa itsensä takaisin verotuloina, vähentyneinä sairaala-, terapia- ja lääkekuluina.

Päättäjät mittaavat asiat rahassa. Vaativan erityisopetuksen ammattilaiselle edellä kuvailtu panos-tuotos –ajattelu on ahdistavaa, mutta toisaalta työn merkityksen perusteluna välttämätöntä.

Parhain päin työnsä arjessa näkee silloin, kun entiset oppilaat tulevat käymään. Vuodet vanhentavat, mutta yhteiset kokemukset yhdistävät. Läheskään aina ne kokemukset eivät ole ruusujen päällä tallustelua. Välillä otettiin yhteen, selviteltiin ja sovittiin. Koitettiin kasvattaa ihmisyyteen ja inhimillisyyteen. Ymmärtämään se, että teolla on merkitys ja ihmisten kanssa pitää pyrkiä tulemaan toimeen. Ja ettei niin kamalaa tilannetta olekaan, etteikö sen ylitse voisi päästä.

Eilen kouluun käveli reilu kaksikymppinen nuorimies. Välituntiaula oli täynnänsä taideaineisiin lähtöä odottavia oppilaita – opettajat ja ohjaajat suurin osa omine kiireineen. ”Ai eikö täällä enää mua tunneta?”, tokasi nuorimies. Sen jälkeen alkoi halaus- ja naurukierre, joka taatusti sekoitti oppilaidemme päät ja viivästytti tunnin alut. Timanttiporaaja jaksoi jokaisen taputtelut ja kysymykset vuoron perään. Reksiäkin jaksoi herra vielä odottaa musatuntien verran.

Ei tarvitse miettiä panostuotoksia eikä aina huolimurheita. Hymyilevä entinen oppilas nostaa työmme sille kuuluvalle paikalleen. Samoin tekee jokainen hetki, jonka unohdamme arkeen, kuukausien ja vuosien vieriessä. Kohtaamisen voimaa ei voi mitata, mutta sydämellään sen tuntee. Kuka muuttaa tämän euroiksi?

Mika, sairaalareksi

Kommentit (52)

Tiina Salmi kirjoitti 6.10.2017

Asia on juuri niin kuin rehtori Mika kirjoittaa. Tällaisia kokemuksia on hyvä jakaa ja myös kertoa tärkeästä työstä, jota sairaalakoulu tekee. Kiitos.

Entinen oppilas kirjoitti 19.11.2017

Täällä yksi koulun entinen oppilas, hei! Siitä on kovin kauan aikaa, sinäkään et ole nimenä tuttu.

Pääsääntöisesti olen pyrkinyt unohtamaan sen elämänvaiheen, se ei ollut hyvä. Teidän koulustanne muistan lämmöllä omaa luokanopettajaani, joka näin aikuisena nähtynä oli hoidon, koulun ja vanhempieni muodostamassa piirissä ainoa, joka uskoi minuun ja näki mitä minä olen oikeasti. Taustaltani olin hyvin rajusti koulukiusattu, erittäin huonosti voiva ja itsetuntoni oli nuijittu maanrakoon, mutta siitä huolimatta olin yli kahdeksan keskiarvon oppilas. Teidän kouluunne minusta oli syötetty hyvin vääränlainen ennakkoasenne ryhmään sopimattomasta häiriköstä – näinhän kiusaamisen uhreja kohdellaan. Opettaja ei tästä hätkähtänyt vaan näki minut sinä rauhallisena ja hyvänä oppilaana, joka oikeasti olin. Kiitän häntä tästä vielä tänäkin päivänä!

Muilta osin sekä hoidon että valitettavasti myös koulun osalta minua yritettiin tunkea syrjäytyvän lokeroon ehdottamalla jatkopaikaksi kymppiluokkaa jostain hemmetin ryhmäkodista käsin.

Onneksi pidin pääni toisen asteen koulutuksen suhteen ja olen tänä päivänä yliopiston käynyt, perheellinen, täysivaltainen yhteiskunnan jäsen. Pitkälle olen päässyt niistä lähtökohdista, jotka nuoruuteni minulle tarjosi.

Lisää kommentti